Tänään tajusin, että koulu alkaa vähitellen tuntua koululta. En olisi uskonut sanovani tätä, mutta taidan vähän nauttia siitä, että pitkästä aikaa tuntee tekevänsä jotain. En muistanut, miltä koulu tuntuukaan, mutta nyt se tunne on elävästi pinnalla, kun kello lähestyy iltakymmentä eikä minulla ole edes ideaa huomiseksi palautettavaa äidinkielen esseetä varten. Ei edes yhtä surullista ideaa. Tosin iltakymmenenhän ei ole vielä mitään - katsotaan uudestaan kahdelta yöllä. Silloin luultavasti olen löytänyt toissavuotisen mielipidekirjoitukseni kirkosta eroamiseen liittyen ja näen ratkaisun häämöttävän horisontissa. Luultavasti kuitenkin sekin essee on jo kadonnut, ja joudun alistumaan kohtalooni. Uusi essee, olemattomat yöunet.

Koulussa on surullista ja karua. Osa ihmisistä on uskomattoman tyhjäpäisen oloista porukkaa. On kauhea seistä odottamassa tunnin alkua tuntemattomien ihmisten keskellä ja tajuta, että voisi aikuislukion sijaan olla jo yliopistolla. Kuten ne kaikki yläastekaverit. Jokainen kai kuitenkin tekee omat valintansa ja valitsee oman tiensä - ja nähtävästi minä olin tällä kertaa se, joka päätti mennä aivan toiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sen seurauksena mokata kaiken, jumittua paikoilleen. Miksi en voinut vain mennä virran mukana?

Tunnen oloni niin vanhaksi. Tuntuu kuin ulkomaille lähteminen, koulun vaihtaminen, masennuksen sairastaminen, koulusta tippuminen ja aikuislukioon siirtyminen olisi polttanut otsaani merkin ja vanhentanut minua vuosia. Tuon kaiken minä olen saanut aikaan, kun muut ovat suorittaneet lukion, kirjoittaneet ylioppilaiksi ja saaneet hyvät opiskelupaikat. Tuntuu kuin olisin aina erilläni niistä ihmisistä, joiden kyydistä tipuin. Luonnollisesti, se raja on ehkä vain oma asenteeni. Vai onko? Ehkä olen salaa hieman kateellinenkin niille, joilla asiat menivät suunnitelmien mukaan, kun omat suunnitelmani hajosivat.

En ole mielestäni koululainen, mutta käyn koulua. Olen edelleen lukiolainen. Olen lastentarhassa. Ei meidän aikuislukio mikään aikuislukio ole, iso osa ihmisistä on jopa minuakin nuorempia. Iloitsen ensi jaksosta, jolloin käyn iltaisin koulua tämänhetkisen iltapäivän sijaan. Silloin ovat teinit jo harrastuksissa, ja saan rauhassa istua tunneilla keski-ikäisten työssäkäyvien kanssa.

Perjantaina on kesätyöpaikkani päättäjäisjuhla. En haluaisi mennä, mutta Ilona yrittää pakottaa minut mukaan. Koko asia ahdistaa minua. En todellakaan halua mennä. Mietin juuri mielessäni, että huomenna kyllä soitan hänelle ja kerron, etten mene. Myös teekkareiden Lakinlaskijaiset, joihin olen häntä yrittänyt suostutella, saavat jäädä väliin. Seuraavana aamuna olisi ohjelmassa nimittäin muutenkin äikänkurssin suullinen esitys jostain kirjasta - kirjasta, jota en ole vielä edes päättänyt, saatika sitten lukenut. En vain tiedä, miten osaisin selittää Ilonalle, että minua ahdistaa mennä sinne juhliin, enkä halua oikeasti nähdä niitä ihmisiä, nekin ahdistavat. Hän ei ymmärrä. Haluaisin huutaa hänelle. Tarvitsen hengähdystaukoa, olen juhlinut koko kesän ajan joka ikisen vapaapäiväni. Haluan viettää krapulattoman vapaapäivän, mennä vaikka rullaluistelemaan. Vaikka Annan kanssa.

Juhlien ajattelu ahdistaa. Se tuntuu ihan samalta kuin ensimmäisenä lukiovuonna, kun aloin oireilla masennusta, enkä halunnut lähteä koulukavereideni kanssa ulos. Huomaan ajattelevani aivan samanlaisia ajatuksia, ja minua pelottaa. Tekisi mieli itkeä. En halua enää koskaan olla masentunut. En koskaan. Eikä kenenkään tulisi sitä toivoa omalle kohdalleen. Minä joskus ajattelin, että se on jotenkin coolia olla surullinen. Ei se ole, sitten kun on oikeasti surullinen. Niin surullinen, että hampaidenpesukin aamulla on kuin maratonin juoksisi. Sängystä ylöspääsystä puhumattakaan.

En ole noin kuukauteen syönyt masennuslääkkeitäni, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa psykiatrilleni tästä, tai uudesta tapaamisesta. Mahdollisesta lääkkeidenvaihdosta. Nyt alan tajuta, että saatan tarvita lääkkeitä edelleen. En tiedä. Kaikessa on niin monta puolta, sekin itkettää minua, kaikki on niin sekavaa ja hankalaa. Luulin pärjääväni hyvin ilman lääkkeitä, mutta tätä kirjoittaessani huomaan oireilevani taas viimesyksyiseen tapaan. En halua koulun taas keskeytyvän. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos vanhempani saisivat tietää, etten ole syönyt lääkkeitäni, ja sen takia joutuisin uudestaan tauolle koulusta ja kaikesta.

Taidankin tilata semmoisen lihasimpulssivyön Ostoskanavalta. Olen vuosia halunnut kokeilla, toimiiko sellainen, ja tänään tuli kesäduunin viimeinen palkka. Naurettavaa, mutta totta. Täytän kohta tilauslomakkeen. Sitä ennen voisin kuitenkin tarkistaa, olisiko kirkostaeroamisesseeni toissavuodelta vielä jossain kaapissa..